Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
303112345
6789101112
13141516171819
20212223242526
27282930123

RSS

 24.7 Kotiinpaluu ja yhteenveto
27.07.2014 10:45 | J&J

Lentomatkat (Madridiin ja sieltä edelleen Zurichin kautta Helsinkiin) sujuivat hyvin, vaikka molemmissa olikin lyhyet tunnin seutuvilla olevat vaihtoajat, joten ei paljon mennyt lentokentällä kökkimisiin aikaan.

Ensimmäinen yllätys koettiin, kun Helsingissä kuulutettiin ja pyydettiin ottamaan yhteyttä tulopalveluun. Siellä sitten kerrottiin laukkujen jääneen Zurichiin. Kaikki lennot koko matkalla menivät täysin aikataulun mukaan ja laukut tuli, mutta sitten viimeiseen vaihtopaikkaan jäivät. No kotona onneksi on vaihtovaatteita, joten no hätä.

Jos matkaa vetää lyhyesti yhteen, se oli upea! Kun rupeaa kelailemaan paikka paikalta, voi todeta jokaisen paikan olleen mielenkiintoinen ja visiitin arvoinen. Ja toisaalta on hyvin vaikea lähteä laittamaan paikkoja järjestykseenkään. Ehkä yleisfiiliksinä voisi todeta Etelä-Amerikan olleen todella mielenkiintoinen kokonaisuudessaan, mutta meille sellainen ”once in lifetime” paikka, jonne ei syntynyt sellaista poltetta päästä uudestaan, kun taas Aussit ja Uusi-Seelanti ovat taas sellaiset, missä viihtyy niin hyvin, että joskus olisi kiva palata. Vaikka ei ehkä ihan lähimpinä vuosina tolkuttoman pitkän matkan takia… Etelä-Amerikasta vielä sen verran, että ei se paikkana ollut niin pelottava kuin tiedotusvälineissä annetaan ymmärtää. Missään vaiheessa meille ei tullut sellaista tunnetta, että voisi tulla ryöstetyksi. Toki, asiaan voi vaikuttaa se, ettei liikuttu myöhään illalla, eikä kannettu arvotavaroita mukaan ja meillä oli kuljetukset kentiltä hotelliin ja takaisin.

Sitten taas toinen ulottuvuus, mitä tällä matkalla haettiin, oli kunnollinen irtiotto arkikuvioista ja se todellakin toteutui. Nyt tuntuu todella kaukaiselta ajalta, kun on ollut töissä, vaikka ei ajassa olekaan kuin 5 viikkoa. No yhtä kaukaiselta tuntuu huominen paluu siltäkin osin karuun arkeen…

Muutaman sanan voisi matkan järjestelyistä ja suunnittelusta todeta. Matka suunniteltiin ja eri vaihtoehtoja pohdittiin useampi kuukausi ja varmaan kohdevaihtoehtoja kypsytelty pidempikin aika. Lennot rakennettiin itse lentoyhtiöallianssien web työkaluilla ja vaihtoehdoista parhaaksi päätyi Oneworld eli Finnairin edustama allianssi. Uusi-Seelanti – Etelä-Amerikka koordinointi ja yhteysväli osoittautui hankalimmaksi ja kiinnitti kokonaisrunkoa paljon. Lopulta varaukset tehtiin Finnairin palvelusta, missä varausta tehdessä palvelu oli ensiluokkaista, vaikka silloinkin tavoitettavuus oli haasteellista, kuten Finnairilla aina. Ja vielä hankalampaa se oli matkan aikana, kun pari kertaa oli tarve päivittää matkaa.

Alkumatkan osalta kaikki varaukset tehtiin myös itse – hotellit, autot, retket etc. Ja taas Etelä-Amerikan osalta otettiin meille vanhasta ja tutusta Mandala Travelista yhtenä pakettina, jossa oli hotellit, kuljetukset, retket, oppaat jne. Tämä oli hyvinkin toimiva kuvio. ”Sivistyneessä lännessä” kaikki pelaa sen verran hyvin, että oli helppoa ja mukavaakin itse huseerata. Ja vastaavasti oli helppoa luottaa latinomaissa Mandalan verkostoon. Kaikissa paikoissa järjestelyt pelasivat just eikä melkein, joten sikälikin oli onnea matkassa.

Kohteet olivat myös jälkikäteen sopivasti valittuja siten, että oli riittävästi vaihtelua, kun oli suurkaupunkia, luontoa, historiaa, herkuttelua, viinejä jne. Kulkuneuvotkin vaihtelivat, vaikka pitkät pätkät tietenkin oli lentokoneella, mutta lisäksi kuljettiin mm. autolla, junalla, bussilla, laivalla. Samoin tempo oli isossa kuvassa juuri sopiva ja reititys oli suunniteltukin siten, että vältettäisiin yksittäisiä majoitusöitä. Ainoastaan Etelä-Amerikassa sairaana ollessa tuntui, että tempo juuri sillä hetkellä oli aavistuksen liikaa. Mutta siis oikein tiivistetysti voisi todeta matkan olleen todella ainutkertainen ja upea. 

 


 - J&J | Kommentoi



 23.7 Päiväntasaajalla ennen kotimatkaa
24.07.2014 03:53 | J&J

Olimme tosiaan ottaneet oppaamme kautta eilisen kuljettajan tutustuttamaan meidät päiväntasaajalle, joka on nelisen kymmentä kilometriä hotellistamme, sillä Quitoon ei pakettiimme kuulunut etukäteen varattuja retkiä. Ajo ruuhkaisen kaupungin läpi kesti vajaan tunnin. Matkan aikana käsityksemme suhteellisen hyvinvoivasta kaupungista vahvistui – paikat ovat siistissä kunnossa, autokanta on moderni ja ihmiset hienosti pukeutuneita. Mutta moni hienompi rakennus on aidattu ja vartioita näkee joka paikassa. Joko tämä on liottelua tai sitten kaupunki ei ole niin turvallinen, miltä se ensisilmäyksellä vaikuttaa.

Virallisia paikkoja, joilla on ”nolla” merkintä on kaksi. Ensiksi kävimme museossa, joka on oikeassa kohdassa päiväntasaajaa. Pääsylippu museoon kustantaa 4$/henkilö ja sisältää opastetun kierroksen. Siellä pääsimme tutustumaan myös alkuperäisasukkaiden tapoihin, joita löytyy edelleenkin Ecuadorin alueelta sademetsäalueelta. Maahan muutenkin jakautuu neljään alueeseen – sademetsä, vuoristo (missä olemme), rannikko ja Galapagossaaret. Alkuperäisasukkailla on ollut muutamia mielenkiintoisia tapoja, kuten esimerkiksi ihmisten pään keittäminen kunnes se kutistuu mini-kokoon. Sellainen pienkokoinen pää on nimeltä tsantsa. Samalla kuulimme myös kuinka Anakonda käärmeen vaarallisuudesta on tehty myytti, sillä se ei hyökkää ihmisen päälle, ellemme me ole ensin uhanneet sitä.

Sitten pääsimme katsomaan erilaisia kokeita, miten päiväntasaaja käytännössä näkyy. Emme etukäteen olleet ajatelleet, että esimerkiksi veden valuttaminen lavuaarista (tai pullosta), kiertää pohjoisella pallonpuoliskolla aina toiseen suuntaan ja eteläisellä toiseen, mikä täällä näkyi, kun siirryttiin kymmenen metriä rajan toiselle puolelle. Samoin huomasimme, että ns. juopon testi (silmät kiinni, kädet levällään pienin askelin askeltaminen suoraa linjaa) ei tahdo onnistua juuri linjalla. Ja tietenkin tuli pakolliset valokuvat otettua.

Sen jälkeen kävimme vielä historiallisella päiväntasaajan muistomerkillä, mikä itse asiassa on pari sataa metriä väärässä paikassa. Sinänsä jännä, että siellä oli enemmän ihmisiä, kojuja etc. Eli toisin sanottuna, on tärkeämpää, että on kunnon show, kun että oltaisiin juuri täsmälleen oikeassa paikassa.

Matkat myös olivat mielenkiintoiset, kun pääsimme näkemään eri puolilta kaupunkia ja saimmepa napattua hyvät kuvat myös Cotopaxista eli maailman korkeimmasta toimivasta tulivuoresta, joka sijaitsee noin 80km kaupungista. Itse asiassa kaupungille paljon vaarallisempi on ihan kaupungissa kiinni oleva matalampi tulivuori, joka on viimeksi hönkinyt vuonna 1999 – eli samana vuonna kuin maata kohta finanssikriisi. Silloin se ei ollut syössyt laavaa vaan hyöryä ja tuhkaa, joten kaupunki ei sinänsä ollut tuhoutunut, mutta pelko arvatenkin on ollut valtava ja tuhka oli peittänyt kaikkea kuukausikaupalla ja tuhonnut paljon kasvistoa.

Ennen lähtöä kentälle kävimme vielä syömässä jäätelöä ja jogurttia aina luotettavassa McDonaldsissa ja sitten oli jo aika siirtyä kentälle. Meno kentällä oli – no sanotaan latinoa. Joka paikassa ihmiset tungeksivat, mikään ei edistynyt etc. Kaiken kruununa vielä Jola joutui johonkin matkatavaroiden pistokeluontoiseen erityistarkastukseen, mikä kesti ja kesti… Jani ehtii jo huolestua, melkein soitti jo Tuomiojan Erkille J

Tästä tulee sitten Jolan kertomus:

Laukkujen erityistarkastus on ilmeisesti Quiton kentän erikoisuus. Virallinen (virkailijan antama) selitys on, että se on pistokoe, johon valitaan ihmiset sattumanvaraisesti. Toisen saman kohtalon kokeneen matkustajan käsitys asiasta oli hieman eri – jos koirat haistavat, että laukussa on lääkkeitä tai ruokaa, laukku sitten joutuu tarkastukseen. Minun laukussa oli meidän yhteinen lääkepussi, suklaata, teetä ja tämä Uudesta Seelannista ostettu paketti pesuainetta. Ehkä se hämäsi koiran?

Ekaksi siis meidät kutsuttiin portille, sen jälkeen mentiin toisen virkailijan kanssa alakertaan, ihan kentälle asti ja siellä oli iso kasa laukkuja odottamassa. Meidän piti tunnistaa oma laukku. Sen jälkeen se nostettiin pöydälle ja avattiin. Poliisi penkoi laukun, avasi lääkepurkin, jossa oli maitohappotabletteja, haisteli teepussit ja pesuaineen. Sitten hän laittoi kaikki tavarat nätisti takaisin ja kiitteli yhteystyöstä. Kirjallisen kuittauksen läpi tämä oli osaltani ohi. Mutta ryhmässäni oli muita ihmisiä. Yksi naishenkilö on ladannut laukkunsa täyteen eri ruokia. Suurin osa oli nätisti pakattu joko muovipusseihin tai kääritty alu-folioon. Joka ikinen pussukka vedettiin puukolla auki ja tarkistettiin sisältö. Ja tämä kesti… Lopulta pääsin takaisin odotustilaan, jossa Jani istuskeli. 

 


 - J&J | Kommentoi



 22.7 Uusi maa ja lentoyhtiö
23.07.2014 03:15 | J&J

Aamulla olikin jo viideltä ylösnousu, kun meillä oli heti kahdeksalta lento Liman kautta Ecuadorin pääkaupunkiin Quitoon. Hotellilta lähdettiin jo kuudelta ja matka kentälle taittui noin 10:ssä minuutissa. Cuscon kenttä on aika pieni ja kiitorata lyhyt ja sen takia koneet joutuvat tekemään aika nopean kiihdytyksen. Lento oli Kolumbialais-/Etelä-Amerikkalainen Avianca nimisellä yhtiöllä, joka on Star Alliancen jäsen. Ensin puolen toista tunnin lento Limaan, josta tunnin vaihtoajalla kahden ja puolen tunnin jatko Quitoon. Vaihto Limassa tehtiin aika vauhdilla kun varsinaista transit-aluetta ei ollut eli meidän piti poistua kaikkien Limaan jäävien tavalla ja kävellä uudelleen turvatarkastuksen läpi. Lennot olivat meille positiivinen yllätys meille. Esim. tuolla jälkimmäisellä lennolla lämpimät ruuat ja sai vielä valita kahdesta vaihtoehdosta sekä juomina viinitkin. Viihdesysteemissä oli paljon elokuvia ja musiikkia. Ja tämä oli turistiluokassa!

Tullessa viereisellä portilla oli Iberian kone odottamassa illan lentoa. Hetken oli jo sellainen outo olo, että pitäisikö vielä kerran muuttaa lentoa ja hypätä tuohon tämän päivän matkaan. Tunne onneksi muuttui ja jäimme tänne. Kentällä tulomuodollisuudet menivät helposti (piti täyttää vain 1 lappu) ja meitä oltiin vastassa sovitusti. Kenttä vaikutti hyvin siistiltä ja hienolta, mutta ei ihme – se avattiin vasta vuosi sitten. Tullessa ulos terminaalista odotti ulkona hulppeat näkymät, kun vuorijonon kinginä nousee Cotopaxi, joka on maailman korkein toimiva tulivuori (yli 5800 metriä). Lentokentän huonompi puoli on, että se sijaitsee noin 50 kilometriä kaupungista ja koska uusi silta ja valtatie ei vielä valmistunut, matkanteko voi olla ruuhka-aikana tuskainen. Tilanne ilmeisesti korjaantuu lähiaikoina.

Tunnin automatkan aikana saimme hyvää tietoa Ecuadorista. Maassa asuu 16 miljoona ihmistä, suurin osa isoissa kaupungeissa ja niiden ympärillä. Täällä puhtaita intiaaneja on noin 14% kansasta ja he puhuvat Quetshua. Valuuttana on Yhdysvaltain dollari. Tämä siksi, että vuoden 99 talouskriisi oli kaatanut finanssisektorin ja tämän jälkimainingeissa sitten ottivat dollarin valuutakseen. Opas kertoi tämän olleen hyvä ratkaisu ja nyt talous pärjää hyvin, mitä tietenkin öljyn hinta auttaa, kun Ecuadorilla on öljyvaroja. Siksi täällä ei sitten bensa maksa kuin reilut 50 senttiä litralta. Toinen tuote, josta Ecuador saa paljon tuloja on banaani. Turismi on kolmas tärkeimmistä elinkeinoista.

Ajon aikana sovimme seuraavalle päivälle päiväntasaajalle käynnistä eli kuten maan nimestäkin voi päätellä, olemme juurikin päiväntasaajalla. Onneksi ollaan täällä vajaan kolmen kilsan korkeudessa, sillä muuten olisi aika kuuma…

Reissun viimeiseksi hotelliksi Mandala Travel oli valinnut aivan loistavan upean Anahi nimisen boutique hotellin, josta vielä saimme sviitin – ehkä siksi, että visiittimme lyheni päivällä.

Pikaisen hotellissa käynnin jälkeen lähdimme vanhaan keskustaan, mikä on Unescon suojelema kävelykeskusta alue kapeine kujineen. Maa vaikuttaa taas paljon rikkaammalta ja hyvinvoivemmalta kuin Peru tai puhumattakaan Boliviasta. Ilmeisesti kuitenkin rikollisuutta on melko paljon, kun joka paikassa oli poliiseja ja hätkähdyttävimmältä tuntui, kuin poikkesimme urheilukaupassa, jossa oli useita vartijoita ja kaikilla oli luotiliivit ja aseet. Ennen paluuta vierailimme myös valtavan isolla La Basilica del Voto Nacional katedraalilla. Taksilla tultiin takaisin hotellin lähelle ja poikettiin marketissa hedelmä-ostoksilla. Muutaman korttelin päässä hotellista sijaitsee ravintola-alue, jota päätimme vielä ennen pimeää käydä ihmettelemässä ja sitä riitti. Monta korttelia täynnä erilaisia ravintoloita ja pubeja, jotka olivat hyvin kansoitettuja, vaikka oli tiistai-ilta, eikä kello ollut kuin vähän ennen kuusi. 

 


 - J&J | Kommentoi



 21.7 Oleskelua ja paluu Cuscoon
22.07.2014 05:49 | J&J

Heräilimme tapamme mukaan ajoissa ja aamupalan jälkeen Jani kävi vähän kokeilemassa, muistaako vielä, miltä juoksu tuntuu. Kipeytynyt nilkka salli juoksun, joten siltä osin hyvä. Paikkaa ei ollut helppo löytää, kun koko kylässä on vain yksi tie eli se tie Macchu Pichulle, jota kuitenkin sai mennä vain reilun kilometrin, koska tuli jo lupapisteeseen ja meidän lupamme oli eiliselle.

Juoksun jälkeen vielä odottelimme hetken huoneessa ennen kuin piti luovuttaa huone. Hotellista voi todeta, ettei se todellakaan ollut mitään luksustasoa eikä varsinaisesti korkean rakennustaidon näytekappale. Listat repsottivat, seinät näyttivät aika hutaistulta, vessa meni tukkoon ja suihkun säädin jäi käteen. Ja kaiken kruunasi remontin meteli. Tosin Aurinkosaarilla tapaamamme jenkkiperhe kertoi, että joissakin heidän hotelleissaan täällä, olivat sähköjohdot kiertäneet suihkua – meillä ei. Aamupala oli kuitenkin hyvä – samat tarjoilut kuin muissakin hotelleissa, eli eri leipiä, Andien juustoa, hedelmiä ja jugurttia, joitakin lämpimiä ruokia. Ja toki coca-teetä. Myönnettävä kuitenkin on, että henkilökunta oli kohteliasta ja olisimme jopa voineet jättää reput sinne ja olisivat toimittaneet asemalle ennen junan lähtöä.  

Poistuttua hotellistamme kävelimme vielä tuon tienpätkän ihaillen maisemia. Toisaalta ei ole ihme, ettei tätä paikkaa löydetty vuosisatoihin, kun joka puolella on pystysuoraa seinää vuorta. Eipä toiminut edes kellon gps. Kylässä itsessään ei ole kovin paljon näkemistä – puhtaasti turisteille tehty. Huomion arvoista se, että koska tuokin on rinteessä, kaikki kävely on joko porrasta tai mäkeä.

Macchu Pichu kylässä vallitsee tietty, Välimeren maista tuttu mentaliteetti - turisteilta rahat pois. Melkein kaikilla keskusaukion lähellä olevilla ravintoloilla, joita on kymmeniä, on turisti-menu ja ikuisen tuntuinen happy hour: 20llä Solilla saa 4 drinkkiä, tai paikallisten mukaan 4x1. Tämä sen takia, että listan mukaan 1 drinkki saattaa maksaa samaan verran. Kaupan päälle jotkut lupaavat nachoksia tai vastaava, tosin niitä ei välttämättä saa. Viinan laadusta en menisi takuuseen, pullossa ei välttämättä ole sitä, mitä lapussa lukee, mutta hyvin alas menee. Joissakin paikoissa drinkin koko vaikuttaa olevan ¼ tavallisesta J

Ruuassa hinta-laatu suhde on suhteellisen hyvä, tosin riippuu vähän valinnasta. Sen jälkeen kun on astunut sisään ja tilannut jotakin, tietty ruoka voi yhtäkkiä olla loppu. Mutta edelleen - vatsan saa ihan hyvin täyteen ja on siellä myös ravintoloita, jotka eivät käytä tätä menetelmää. Kovin mielellään myisivät kuitenkin normilistalta…

Toinen hassu paikka on keskustassa sijaitseva tori, jossa myydään käsitöitä. Keskipäivä näyttää olevan tosi huono aika ostoksille. Myyjiä joko ei näy tai he syövät ja osa nukkuu. Jouduttiin kiertämään aika kauan ennen kuin löydettiin yksi, joka oli valmis asioimaan kanssamme.

Olimme juna-asemalla jo hyvissä ajoin ja siellä oli paljon porukkaa samalla asialla eli käynyt katsomassa Macchu Pichun ja nyt palaamassa. Junamatka itsessään oli taas elämys. Reilu 100 kilometriä Cuscoon kestää yli 3,5 tuntia kapeaa ja mutkaista rataa pitkin, joka luikertelee vuorten välissä joen kanssa. Toki tässä noustaan noin 1600 metriä korkeussuuntaista matkaa eli lähtöasema reilut kaksi tonnia ja Poroyn asema, joka on vähän matkan päässä Cuscosta, sijaitsee yli 3600 metrissä eli pari-kolme sataa metriä varsinaista kaupunkia korkeammalla. Junat nykyään eivät enää mene Cuscoon vaan tämä Poroyn kylä toimii pääteasemana. 

 


 - J&J | Kommentoi



 20.7 Machu Picchu
21.07.2014 21:13 | J&J

Aamulla olikin todella aikaisin herätys eli jo ennen viittä, kun klo 5.40 piti olla juna-asemalla. Eli pikaiset aamupalat viideltä auenneessa hotellin ravintolassa ja sitten asemalle. Täällä kaikissa hotelleissa näyttää olevan sama periaate: aamiainen alkaa jo klo 5 aamulla. Muodollisuudet olivat jotakin suomalaisen junan ja lennon välillä, piti näyttää passi ja matkalippu. Muutaman vaunun juna tuli täyteen, mikä ei sinänsä ole ihme, koska Machu Picchu on niin eristyksissä, että juna on ainoa mahdollisuus mennä sinne. Maisemat olivat todella upeat junasta sen kiemurrellessa joen/kosken ja vuorijonon välissä alaspäin kasvillisuuden muuttuessa pikku hiljaa viidakoksi. Tässä junassa kattoikkuna on enemmän kuin perusteltu, sillä niin paljon nähtävää tuli niiden kautta. Machu Picchun syrjäisyyden ja vaikeakulkuisuuden yksi todiste on se, ettei Espanjalaiset koskaan löytäneet sitä, vaikka 36 vuotta sotivat Inkoja vastaan muutaman kymmenen kilometrin säteellä. Junassa tarjottiin juotavaa ja pieni snackin. Junan lipun hinnoissakin näkee sen, että turistin rahastus on täällä korkea, kun tuo noin 60 km:n matka maksaa noin 60 dollaria yhteen suuntaan per henki maassa, jossa on muuten edullinen hintataso. Perillä meitä odotti oppaamme, joka on aito intiaani – Quetsua. Hän vaikutti hyvin sydämelliseltä. Juna-asemalta menimme suoraan odottamaan bussia eli ainoa tie, mikä täällä tämän Aquas Calientesin kylän ulkopuolella on, vie Machu Picchulle. Pitkä jono turisteja odotti bussia, mutta niitä lähti viiden minuutin välein. Nyt päästiin ekaa kertaa tällä matkalla todella kapeille – ja ei niin hyväkuntoisen näköisille – serpentiiniteille kiemurtelemaan kohti korkeuksia. Vajaan puolen tunnin matkan jälkeen saavuimme pienelle aukiolle, missä oli sisääntulo lippu- ja passitarkistuksineen. Unescon määräysten mukaisesti alueelle otetaan vain 2500 turistia päivässä ja meidän tuntuman mukaan pienempikin määrä riittäisi, kun ihmisiä oli joka puolella valtavasti. Pienen kävelyn jälkeen avautui Machu Picchun henkeäsalpaavat maisemat, jotka olivat kuin suoraan postikortista, mutta moninkertaisesti vaikuttavimpina. Suuri osa turisteista halusi ottaa selfieta taustanaan Machu Picchu. Emme kuitenkaan nähneet topless tai alaston kuvia, joita jotkut ovat lehtitietojen mukaan ottaneet. Ja siksi ne on nyt erikseen kiellettyinä. Oppaamme kanssa kiertelimme alueella, jolla käytännössä koko ajan kiivetään ylös tai alaspäin jyrkkiä kivirappusia. Ihme, ettei enempää satu putoamisvahinkoja. Tämä ei tosiaan ole paikka korkeanpaikankammoisille tai liikuntakyvyttömille. Tosin korkeus ei täällä tee kiusaa, sillä ollaan vain 2400 metrissä. Saimme taas kuulla tarinoita Inkojen valtakaudesta ja jokasuhteisesta ylivoimaisuudesta. Esimerkkinä vahvasta kulttuurista, heillä oli ns. Ayni systeemi, jossa hoidettiin verotus ja muiden auttaminen kollektiivisesti. Muutaman tunnin kiertelyn jälkeen hyvästelimme oppaamme ja siitä hetken päästä päätimme itsekin siirtyä takaisin kylään. Ensiksi päätimme hakea ruokapaikkaa 4000 asukkaan turistikylästä, missä 101% ihmisistä saa toimeentulonsa turismista. Ravintolan hakeminen sinänsä ei tuottanut vaikeuksia, koska niitä riittää. Kaikissa on sama outo logiikka, että on halvempi ostaa turistimenu, joka maksaa vähemmän kuin listalta pelkkä pääruoka. Ja mahat täytettyä etsimme hotellimme. Täällä kylässä kovan kilpailun seurauksena menut maksavat 15-25 paikallista rahaa, kun ylhäällä ollut ainoa ravintola yritti kiskoa buffeesta 120 rahaa. Samaan kategoriaan menee eilisen päivän oppaamme toteamus siitä, että turismista saatavat tulot menevät pääkaupunki Liman hallinnon sisäiseen korruptioon. Ruokaan sellainen hauskempi juttu, että täällä tuna on hedelmä, jota aikaisemmin ihmeteltiin hotellin aamupalalla, miksi hedelmäkulhon edessä lukee tonnikala. Tämä Aguas Calientes on nimensä mukaisesti tunnettu kuumista lähteistään, jotka olisivat olleet ihan hotellimme lähistöllä. Emme kuitenkaan lopulta menneet sinne, kun juuri Uudessa-Seelannissa oltiin. Tuolla näkyi taas selkeästi tupla – tai tässä tapauksessa tripla, kun paikallisille 3 sol sisään pääsy, muualta Perusta 5 sol ja ulkomaiset 10 sol.

 


 - J&J | Kommentoi



 19.07 Machu Picchua kohti Sacred Valleyn kautta
20.07.2014 03:39 | J&J

Aamupalan jälkeen kannettiin laukkumme alakertaan, jonne jäivät (toivottavasti turvalliseen säilytykseen). Me yritetään pärjätä 2 yötä pienen repun kanssa. Matkatoimiston edustaja tuli vielä käymään ja toi meille kaikki liput ja voucherit. Tarkoitus on, että matka Machu Picchuun taittuisi juna/bussi yhdistelmällä, joka on käytännössä ainut vaihtoehto. Juna onkin melkein ainoa kulkuneuvo, mitä ei ole vielä tällä reissulla käytetty. Ajellessamme Cuscon kaupungista näimme myös muita kuin keskustan turistialueita. On paljon hyvin yksinkertaisia maataloja ilman mitään mukavuuksia, ihmisiä töissä pelloilla. Sellainen on jäänyt mainitsematta, että täällä erityyppisiä maissilajikkeita yli 50 lajia – jopa mustia – puhumattakaan perunalajikkeista, joita löytyy yli 3000.  

Lähdimme ajelemaan Sacred Valleya eli Pyhä Laaksoa kohti. Nimi ”pyhä” ei liity mitenkään uskontoon, vaan siihen, että alue on erittäin hedelmällinen ja tuottaa paljon maataloustuotteita.

Ensimmäinen vierailun kohde oli Pisacin Inka rauniot. Sisälle päästiin samalla lipulla, jonka saimme ensimmäisenä Cusco-päivänä. Se kustantaa 130 Solia/henkilö ja antaa oikeuden vierailla merkittävissä paikoissa Cuscossa ja Sacred Valleyssä.  Perillä ihailimme valtavia kivestä ja maasta tehtyjä terasseja. Niiden erikoisuus oli, että lämpöero seuraavan terassiin on aina 1 aste. Tämä mahdollisti eri kasvien viljelyn näinkin vaativissa olosuhteissa.

Kävellessä Alfredo kertoi, miten Inkat valottivat muita kuningaskuntia. Ensiksi yrittivät hyvällä kyselemällä maan kuninkaalta, haluavatko liittyä Inka imperiumiin. Tämä ei kuitenkaan tullut ilman vastinetta – vastapuolen piti ottaa Inkojen tavat ja uskonto vastaan. Jos vastapuoli ei tullut vastaan, yläluokan edustajat tapettiin ja maat ihmisineen liitettiin Inkojen kuningaskuntaan.

Pisacin kaupunki on tunnettu valtavasta torista, joka on suurimmillaan sunnuntaisin. Myös nyt se oli täynnä kojuja ja pieniä ravintoloita. Yhdessä olemme maistaneet paikallisia sämpylöitä, joilla oli juusto-sipuli täyte, heti uunista otettuna. Oikein hyviltä maistuivat.

Lounas jäi tänään väliin. Opas vei meidät oikein hienoon ravintolaan, mutta koska kummallakin ei ollut vielä nälkä, totesimme, että voimme jatkaa suoraan.

Jatkoimme matkaa Ollantataymbo kaupunkiin, jossa majapaikkamme sijaitsee. Kaupungissa on mukulakivikeskustan takana suuri arkeologinen alue, jossa jyrkille kallioille on rakennettu inkatyyliset pengerrykset. Taas saatiin harjoitella porrasnousuja – toki nyt kun ollaan enää vähän yli 2800 metrin korkeudessa, käy se jo helpommin. Ylhäällä oli iso pudotus ilman mitään kaiteita ja kapea kulkuväylä eli ei sovi korkeanpaikan kammoisille. Samalla saatiin kuulla, että myös Inkoilla oli oma Romeo-Julia tarina: Ollantayatambo oli armeijan suuri päällikkö, joka rakastui kuninkaan tyttäreen. Tunne oli monipuolinen, mutta suuri Inka kuningas ei kelpuuttanut hierarkiassa alemmalla tasolla olevaa miestä tyttären aviomieheksi. Suuttuessa tämä käynnisti sodan, joka kesti kymmenen vuotta. Vasta kun vanha kuningas oli, kuollut nuoret saivat toisiinsa. Paikka nimettiin suuren soturin mukaan.

Illansuussa käveleskelimme vielä vanhaan keskustaan ja löysimme matkalta sopivan ruokapaikan. Ja taas näimme samat saksalaiset, jotka tulivat meidän kanssa bussissa Punosta ja olivat majoittuneet Cuscossa meidän hotelliimme. 

 


 - J&J | Kommentoi



 18.7 Tutustuminen Cuscoon
19.07.2014 02:51 | J&J

Heräsimme ajoissa ja menimme aamupalalle tosi aikaisin, mutta hyvä puoli tässä maassa on, että tarjoilu alkaa tosi aikaisin. Tässä hotellissa (Eco Inn) jo klo 5 aamulla. Aamupalan jälkeen lähdimme kaupunkikierrokselle Alfredon nimisen oppaan kanssa.

Meidän ensimmäinen kohde oli Tambomachay eli veden temppeli. Legendan mukaan paikan vedellä on maagiset voimat – miehet saa lisää voimaa ja naisista tulee hedelmällisempiä sekä ulkomaiset vatsataudin, kuten oppaamme varoitti.

Sen jälkeen näimme Pukapukaran ja Q’engon rauniot, joissa Inkat suorittivat eri uskonnolliset rituaalit. Kävellessä saimme tietää paljon Inkoista ja heidän elämäntavasta. Ensinnäkin, mikä on ”Inka” sanan alkuperä? Quechuan kielessä ei ole sellaista sanaa, mutta kun espanjalaiset tulivat ja kyselivät – paikalliset vastasivat, että heidän kuningas on Anka (tai Enka). Ajan mukaan se muuttui Inkaksi ja koko kansan nimeksi. Ja vastaavasti laaman nimi taas tulee siitä, että espanjalaiset kyselivät ko. eläimen nimeä, yrittivät Inkat toistella Espanjalaisten kysymystä (llama esto), jonka he tulkitsivat tarkoittavan tätä eläintä.

Inkat ovat suorittaneet rituaaleja, jossa on annettu myös ihmisuhrit, mutta vain poikkeustilanteissa, esimerkiksi kun halusivat minimoida El Nino ilmiön vaikutusta tai kun pelkäsivät maanjäristystä. Tätä ”kunniatehtävää” varten on valittu maan kauneimmat lapset, jotka asustelivat hienossa palatsissa kunnes se oikea aika tuli. Heillä oli 3 pyhää eläintä: kondori, puuma ja käärme ja niihin liittyy syvä symboliikka: condor – ylämaailma, puuma – ihmisen maailma ja käärme – alamaailma. Niiden eläinten kuviot näkee eri kalliomuodostelmissa – ja tästä nähtiin muutama esimerkki Saqsayahuaman alueella.

Laskettiin mäkeä alas keskustaan. Siellä sijaitsee upea Qorichanchan temppeli – alun perin Inka temppeli, jonka päälle espanjalaiset pystyttivät katolisen kirkon. Saimme taas todistaa, miten kehittynyttä oli Inkojen rakennuskulttuuri. Heidän rakennelmat kestivät pahatkin maanjäristykset, kun taas espanjalaisten rakennelmat useimmiten sortuivat. Valtavat kivet oli liimattu yhteen niin tiukasti, ettei edes paperipalaa saisi väliin.

Tämän tietoiskun jälkeen kävelimme takaisin meidän pääkadun (Av. El Sol) varrella sijaitsevaan hotelliin. Seurasimme Alfredon suositusta ja menimme lounaalle ihan hotellin vieressä sijaitsevaan ravintolaan. Koska jotain eurooppalaista teki mieli, tilasimme lasagnea, jolla oli tosin paikallinen sävy – Andien juusto. Lisäksi saimme maistella paikallista alkoholijuomaa, pisco souria. Ihan hyvältä maistui ja sikäli erikoinen, että oli päälle ripoteltu kanelia limettimehulla täydennettynä.

Pienen lepotauon jälkeen lähdimme vielä käppäilemään keskustaan, mikä on kauniisti rakennettu vanhalla tyylillä. Cuscon keskustassa on helppo liikkua, tosin ei tämä mega olekaan – kaupunkialueella noin puoli miljoonaa ja varsinaisessa kaupungissa noin 300 000 asukasta. Ahtaiden katujen liikennettä ohjaavat poliisit ja muutenkin niitä on reilusti turvaamassa rauhaa. Täällä turisteja on tosi paljon ja tämä taitaa olla vasta alkusoittoa ennen Macchu Picchua. Perulaisista vielä sen verran, että ovat aika pienikokoisia, miesten keskipituus lienee alle 170 ja naisten 160. Olisiko sitten Intiaanien perimää? 

 


 - J&J | Kommentoi



 17.7 Pitkä turistikiertoajelu – Puno-Cusco
19.07.2014 00:30 | J&J

Siirtyminen Inkojen pääkaupunkiin Cuscoon oli järjestetty ns. turistibussilla, joka on vuorobussin ja kiertoajelun välimuoto. Päätehtävä on varmistaa turistien turvallinen siirto paikasta A paikkaan B, mutta päälle tulee siinä matkalla kiinnostaviin kohteisiin tutustuminen, lounas, opaspalvelut ja pääsymaksu (lippua ostaessa voi valita haluaako koko paketin vai ainoastaan kyydin ja lounaan). Vajaan 400 kilometrin ja vuorobussilla viiden tunnin matka mentiin kymmenessä tunnissa. Itse ajo-oloista sen verran, että tiestö on modernia eli siinäkin näkyy maan suhteellinen rikkaus. Toki bensa täällä maksaa noin 4€/gallona, joka on ilmeisesti Etelä-Amerikan kallein ja kun ei se keskipalkka kuitenkaan ole kuin noin 400 ekeä, ei meidän kait pitäisi 1,5€ litrahinnoista valitella. Bussi on hyvin moderni, siinä on satelliittipaikannus, WiFi verkko, vessa ja matkan aikana emäntä tarjoilee matkustajille juomia.

Ensimmäinen pysäkki oli Pucaran kylän lähistöllä. Osa ryhmästä meni katsomaan muinaiset rauniot ja osa (me) markkinat, jotka olivat varsin mielenkiintoiset. Jotain samansuuntaista, mitä La Pazin noitien kadulla, eli mitä tahansa mystistä ja ei niin mystistä löytyi. Vanhat mammat istuskelevat maassa ja myyvät kaikennäköisiä yrttejä ja mausteita. Sen täytyy sanoa, että kaupankäynti täällä ei ole kovin aggressiivista – saa kuljeskella ja katsella ihan rauhassa.

Intiaaneista jää sellainen kuva, että ovat aika varautuneita ja totisia. Muutenkin Perulaiset eivät vastaa mielikuvaa riehakkaista Etelä-Amerikkalaisista vaan ovat ennemminkin pidättyväisiä ja rauhallisia. Vähän suhtautuminen turisteihin on sellainen rahat pois mentaliteetti. Hinnat ovat monesti muualta tulleille ihan eri kuin paikallisille. Liekö sitten vähän katkeruutta Espanjalaisten kolonialismille? Puheissa tulee aika ikävään sävyyn puhe Espanjalaisten valloituksista – ja kyllähän niistä tekosista ihan oikeutetusti voi olla katkera.

Matka jatkui vielä hieman ylöspäin kunnes saavuttiin La Raya nimiselle näköalapaikalle, joka sijaitsee yli 4,3 km korkeudessa. Sinne pysähdyttiin vain hetkeksi, ottamaan kuvia upeista lumihuippuisista vuorista. Paikalla oli paljon alkuperäisväestöä myymässä varsinkin alpakkapaitoja. Opas varoitti, että välillä myydessä ”baby” alpakkaa, voikin saada ”maybe” alpakkaa… Tämän paikan lähellä tosin alpakkoja näkyi satoja sekä myös laamoja. Saattaisi tuo Espooseenkin sopia, kun syövät keltaista ruohoa ja eikös se siellä aika keltainen ole.

Meidän lounaspaikka sijaitsi Sicuani nimisessä paikassa. Siellä meille tarjoiltiin oikein hyvä lounas seisovasta pöydästä: kahta eri keittoa, salaatit, paistetut perunat, cevicheä ja 2 eri lihapataa. Jälkiruuaksi saatiin kakkua, hedelmäsalaattia ja hedelmiä. Juomaksi coca- tai muna-teetä (espanjalainen ”n”), joka ilmeisesti edistää ruuansulatusta.

Matka jatkui Raqchin kylään, josta löytyy Wiraqochalle eli universumin luojalle pystytetty Incan temppeli. Espanjalaiset ovat tuhonneet myös tämänkin temppelin ja nyt spekuloidaan, millainen se oikeasti oli. Mutta sen verran tiedetään, että sillä oli myös hyvin käytännöllinen rooli – valtavalta temppelialueelta löytyy muutama rakennus, joka on toiminut varastona. Matkailijat saivat sieltä evästä ja myös yösijan.

Viimeinen stoppi ennen Cuscoa oli Andahuaylillas nimeisessä kylässä, jossa sijaitsee Etelä-Amerikan Sikstuksen kappeli. Aivan upea kirkko, jonka sisustuksessa oli otettu vaikutteita Inkoilta ja myös muista uskontokunnista kuten muslimeilta.

Perillä paikallisopas oli taas meitä vastassa ja kuljetti hotelliimme Eco Inniin, joka vaikutti erittäin mukavalta paikalta yöpyä. 

 


 - J&J | Kommentoi



 16.7 Sairastelua ja kelluvia saaria
18.07.2014 16:17 | J&J

Ollaan jo melkein kuviteltu, että tällä erää selvitään jo ilman ongelmia, mutta toivo oli hieman turha: Janilla oli ”mukava” yö, kun edellisenä päivänä laukkua nostaessa venähtänyt olkapää rupesi vaivaamaan oikein todella, eikä nukkumisesta tullut juuri mitään. Jotta ei olisi riittävän ikävää, alkoi aamuyöstä ripuli, joten meitä on sitten kaksi potilasta, kun Jolan flunssa ei vaan helpota. Jolalla olo on kuitenkin hyvä, kuumetta ei ole ja syke käyttäytyy normaalisti.

Meillä oli suunnitelmissa veneretki kelluville Uros saarille ja UNESCON listalla olevalle Taquile saarelle, mutta aamupalan aikana Jani päätti jättäytyä päivän veneretkestä pois ja jäi lepäilemään hotellille.

Uros saaret sijaitsevat vain muutaman kilometrin Punon satamasta, mutta koska meillä oli pikavene käytössä, matka sinne ei kestänyt kuin 10-15 minuuttia. Vastassa oli iloisesti hymyileviä ihmisiä, jotka edustavat Urun kansa. Tämä kanssa on ollut jo olemassa ennen Inkoja ja he rakensivat nämä saaret alun perin puolustustarkoituksessa – kriisin tulleessa asutukset olisi voinut siirtää. Tällä hetkellä heitä on noin 2000.

Saaret ovat keinotekoisia ja rakennusmateriaalina toimii totora niminen kasvi, joka muistuttaa kovin meidän kaislaa. Totoralla on erittäin paksut juuret ja näistä syntyy niin kutsuttu khili kerros, joka yhdessä pohjaan laitettaviin ankkureihin, pitää saaret pystyssä. Kasvi on monikäyttöinen: sitä myös syödään (raikas maku, tosin hieman mauton) ja käytetään hampaiden valkaisuun. Ja toki se on lääke vaivaan kuin vaivaan…

Alussa saimme perusteellisen opastuksen, miten saaret rakennetaan ja naiset esittivät meille yhden laulun eri kielillä. Sen jälkeen meidät jaettiin ryhmiin (4 per ryhmä). Jokainen ryhmä sai astua yhteen taloon, jossa sitten isäntäväki pani näytille omat käsityöt. Kaupankäynti oli aika nopea, sillä kukaan ei tinkinyt.  Jäljelle jäi vielä ajelu totorasta tehdyllä veneellä, jota paikalliset kutsuvat omaksi Mercedes Benziksi.

Hyvästelimme Uron ihmiset ja vene lähti kovalla vauhdilla Taquile saarta kohti. Saari sijaitsee noin 45 km Punosta ja sen erikoisuus ovat neulovat miehet – ihan oikein ymmärsitte – siellä miehet tekevät käsityöt ja juuri tämän takia saari on UNESCON listalla. Asukkaat puhuvat sekä Espanjaa että Quechuan kieltä ja oppaan mukaan noudattavat Inkojen 3 sääntöä: ”älä varasta, älä valehtele, älä ole laiska”. Avioliitto on heille pyhä ja jos se solmitaan, se on sitten elämään loppuun. Kun pyhä liitto on solmittu, molempien vanhemmat muuttavat nuorten kanssa yhteen.

Lyhyen kävelyn jälkeen saavuimme meidän ravintolaan, jossa pöytä oli jo katettu. Alkupalaksi saatiin (taas) kinua keittoa, mutta se maistui hieman erilaiselle kuin Boliviassa – taisi olla chilillä ja curryllä maustettu. Sen jälkeen saatiin grillattua taimenta (trucha) riisin ja ranskalaisten kera. Coca-tee tuli sitten päälle.

Ruokailun jälkeen osa ryhmästä lähti kävelemään veneelle ja nämä, joita melkein 4000m korkeus ei vielä uuvuttanut, lähtivät kiipeilemään kukkulan huipulle, jossa sijaitsee pieni aukio – tämän paikan keskus. Siellä viivyttiin muutaman minuutin ja lähdettiin satamaan.

Vene lähti vauhdilla, sillä tummat pilvet varoittivat tulevasta myrskystä. Matkalla satoi hieman ja tuuli yltyi, mutta päästiin turvallisesti perille.

Mainio oppaamme Silvia ohjasi meidät eri busseihin, jotka kyyditsivät porukan hotelleihin.

Janin olo ei kohentunut päivän aikana, joten illalla hän aloitti antibioottikurin. Yö oli levoton, mutta lääke näytti tepsivän, sillä kuume laski melkein saman tien.

 


 - J&J | Kommentoi



 15.7 Bussilla Peruun
16.07.2014 03:17 | J&J

Aamiainen oli kotiaamupalan oloinen ja maistuva. Tämän jälkeen sitten suuntasimme veneelle, jolla matkasimme takaisin Copacabanan hotelliimme. Siellä meidän laukkumme odottivat. Matka oli hieman lyhempi kuin edellisenä päivänä, kesti vain reilun tunnin (eilen rantauduttiin eri satamaan). Hotellissa meillä oli hyvää aikaa pyöriä netissä ja syödä kevyt lounas. Tämän jälkeen suuntasimme kävellen bussiasemalle, mistä alkoi meidän linja-automatka kohti Perun Punoa. Bussi oli tosi hyvätasoinen – parempi jopa kuin kotimaiset. Matkustajat tosin oli pääasiassa turisteja, joista suurin osa reppureissaajia. Melkein heti lähdön jälkeen tulimme Bolivian ja Perun rajalle. Muodollisuuksissa ei ollut mitään ihmeellistä – Bolivian puolella otettiin vihreä lappu pois ja lyötiin leima passiin, sen jälkeen käveltiin 300 m ja Perun puolella laitettiin uusi leima passiin. Tämä leima oikeuttaa meidät 90 päivän oleskeluun maassa. Kukaan ei kysynyt mitään, mutta melkein tunti siinä kuitenkin tuhrautui.

Matka oli hieno, kun koko ajan pysyttiin näköetäisyydellä Titicacasta, mutta tie on kapea ja mutkainen ja sen varrella on paljon ristejä, jotka oletettavasti on pystytetty liikenteessä kuolleiden muistoksi. Tien varrella on myös aika paljon roskia, lähinnä muovipulloja ja tölkkejä. Sivilisaatio on tuonut nämä, mutta ei kunnollista jätehuoltoa. Ajettiin pienten kaupunkien läpi: nähtiin paljon kotieläimiä, lapsia, vanhuuksia. Talot olivat hyvin yksinkertaisia, kaikissa vihreäksi maalattu ulkovessa. Yhteensä reilun kolmen tunnin matkan päästä olimme perille, missä meitä oltiin vastassa. Oppaamme vei meidät hotelliimme, joka toimii seuraavan pari päivää tukikohtanamme. Matkan aikana hän kävi läpi meidän kanssa huomisen ohjelman.

Puno (esikaupunkia lukuun ottamatta) vaikutti selvästi rikkaammalta ja myös viihtyisämmältä kuin esimerkiksi La Paz. Löysimme hotellin läheltä kivan kävelykadun, josta ensin suuntana pankkiautomaatti. Vaikutti mukavalta keskusta, missä myös oli paljon mukavannäköisiä ravintoloita. Päätimme kuitenkin palata hotellille siistiytymään ja lopulta söimmekin hotellin ravintolassa, kun ei jaksettu lähteä uudestaan pimenevää ja kylmenevään kaupunkiin. 

 


 - J&J | Kommentit (1)Kommentoi


©2017 Meidän matkat - suntuubi.com